Pim ja pom!

Ai on ollut ikävä vai? No niin minullakin. Työpaikalla on vain niin kovaa menoa ja melskettä, etten ole ehtinyt edes unelmoida Flashdeittien järkkäämisestä... Olen yrittänyt etsiä itselleni jatkajaa, mutta pitkälliset etsinnät eivät ole tuottaneet tulosta. Siksipä joudun hautaamaan Flashdeitin tältä erää, sillä aikani ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen...

Lisäksi minulla on hyviä uutisia! Treffikuningattaren etsintä on päättynyt, sillä löysin sen Todellisen Prinssi Uljaan pari kuukautta sitten (ehkä tässä myös hieman syytä Flashdeittien loppumiseen...) Uusi kultani on todellakin sitä kaikkea - komea, luotettava, mukava, huumorintajuinen ja muutenkin kuin suoraan kiiltokuvakokoelmasta. Pim!

Ja koska olen niin onnellinen, annan vielä pikavinkit Sen Oikean löytämiseen:

- Lakkaa etsimästä, sillä etsimällä löydät vain
a) hulluja
b) tappohulluja
c) miehiä joiden vaimo ja lapsi on piilotettu viereiseen huoneeseen
- Lakkaa piileskelemästä, sillä kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan, Paitsi äiti, eikä sen kanssa ole ihan niin kivaa deittailla...
- Ole aidosti oma itsesi, suhteenne ei onnistu jos esität muuta kuin olet. Toisaalta - ilmavaivoja ja torikammoa ei kannata ihan ekoilla treffeillä paljastella
- Nauti elämästä, unohda ne saakutan miehet, iske korkkarit jalkaan ja hemmottele itseäsi!

Onnea teidän kaikkien elämään, toivottavasti tekin löydätte prinssinne/ prinsessanne ja elätte onnellisina Espoon lähiössä elämänne loppuun saakka ;).

Pim ja pom,

Minni PimP

Muutostiloja

Tiedättehän juuri tämän tunteen: vettä sataa ikkunan takana ja sisällä. Silloin kaipaa lähinnä kirjaa, suklaapatukkaa ja rakastavan miehen käsivarsia.

Älkää toki käsittäkö väärin! Rakastan elämääni, tätä jatkuvaa menoa ja juhlimista, mutta toisinaan...

Sinkkunaisen ympärille lämmin syli ei nimittäin ulotu, vaan lamppu on vaihdettava joka päivä itse - satoi tai paistoi.

Olen viime aikoina törmännyt omaan sinkkuuteensa rakastuneisiin ihmisiin ja pariutuvat ihmiset ovat heille kauhistus. Avioitunut kansa on joukko toisiinsa takertuneita hulluja, jotka tappelevat lusikoiden järjestyksestä, vaikka voisivat saada koko maailman. Ikisinkut kokevat pakotteekseen julistaa yksinelonsa ihanuutta (ja parisuhteen kauheita vaaroja) joka suuntaan.

Ovatko nämä ihmiset onnellisia, vai pelkäävätkö he vain muutosta?

Nimittäin välillä omaan sinkkuuteensa rakastuneet ihmiset ovat hieman sokeita omalle itselleen ja onnelleen.

Tunnen erään 38-vuotiaan naisen, joka vielä vuosi sitten jaksoi huutaa baarissa täysiä "Minähän en miehiä tarvitse" ja nauroi silloisille parisuhdeongelmilleni. Nyt hän on luovuttanut juhlatunnelmansa paremmin jaksaville, ja itkee iltaisin yksin villasukkiinsa sekä soittelee minulle punaviininhuuruisia puheluita.

Eräs toinen pitkäaikainen bileseurani ilmoitti vuosi sitten olevansa raskaana. Hän oli täysin tyrmistynyt ja niin olimme mekin. Abortti oli puheenaihe isolla P:llä, koska bilettäminen ja Oma Elämä olivat hänelle niin tärkeitä. Hän halusi vielä "nauttia" ja "toteuttaa itseään". Yhdeksän kuukauden jälkeen hänen elämänsä todellinen mies näki enimmäistä kertaa päivänvalon, eikä mikään ole ollut samaa sen jälkeen.

Muutos olikin aimo harppaus parempaan.

Olin pitkään parisuhteessa (ja hemmetin huonossa sellaisessa), ja nyt sinkkukesän jälkeen tunnen oloni lähinnä vapautuneeksi. Jos Herra Oikea suvaitsee kävellä vastaan, olen valmis, mutta pärjään hyvin itsekin. Eli en ole rakastunut sinkkuuteen, mutta se istuu minulle kuin hyvin valittu syystakki ennen talvea.

Siis muutoksia ja parempia säitä odotellessa.... ;)

Kersantti Karoliina syövyttää mielen?

Olen aina kuvitellut, että armeijan käynyt nainen on miehistä jotenkin seksikäs. Toki kuitenkin niin, että rekkalesbot ja wanna-be-jyrämoottorit ovat poissuljetuja vaihtoehtoja - miehet kun yleensä pitävät naisen näköisistä naisista (ja tällä en nyt tarkoita vain minihameeseen sonnustautunutta piikkikorkoa, vaan ihan tavallista, suomalaista naista).

Viikonloppuna oletukseni kuitenkin osoittautuivat vääriksi, sillä kohtasin yöelämässä aina kersantiksi ylenneen naiskaunokaisen (bravo!).

Hänen mukaansa miehet pelkäävät korkeamman sotilasarvon omaavia naisia, se on heistä kuulemma pelottavaa. He haluavat olla "naisensa yläpuolella, ja suojella heitä pahalta". Mitä ihmettä? Eikö näin tasa-arvon aikakaudella ole ihan sama kummasta suunnasta nainen sitä asettaan heiluttaa?

Olen kuvitellut, että miesten ahdistuskohtaukset enemmän tienaavista ja johtoasemassa olevista naisista olisivat jo mennyttä, mutta vielä mitä. Kersantti Karoliinamme kertoi, että hänen on säästettävä totuutensa armeijan harmaista vähintään kuudensille treffeille, ja senkin jälkeen juttu voi olla ongelma. Ilmeisesti meistä vielä toivotaan kukkamekkoja, jotka osaavat vain leipoa ja laulaa.

Miehet, olenko oikeassa? Jos tämä on totta, olen pettynyt.

Olen muuten jälleen aloittanut nettideittailun. Hyväksi havaittuja sivustoja ovat City.fi ja Facebookin sovellukset, muissa porukka tuntuu olevan hieman epätoivoisempaa? Where's the fun in that?

Ja Prinssinakista (ex-Uljas) en kyllä kirjoita tähän postaukseen yhtikäs mitään, pah.

Prinssi Uljas, the Final Episode

Suhteen lopettaminen kävi harvinaisen helposti.

Olin harrastamassa häikäilemätöntä synnintekoa Jenny Woossa (eli skumppailemassa). Ilta oli alkanut loistavasti, josta pienin kunnia ei suinkaan kuulu uudelle mekolleni, jossa tunsin oloni aivan loistavan hekumalliseksi. Jopa ongelmakohtan TAKAMUS eleli sulassa sovussa mekon helman kanssa. Olimme juuri tilaamassa uutta kierrosta, kun päädyin keskelle varsinaista katastrofia.

Sillä siellä, kaikkien ihmisten keskellä, istui Prinssi Uljas valloittavan näköisen kaunokaisen kanssa.

Alkupaniikissa koukistin vain koipeni, ja menin piiloon edessäni pönöttävän pöydän taakse. Sekunnin murto-osassa kuitenkin tajusin, ettei minulla ole mitään syytä tehdä niin, ja nousin nopeasti takaisin. Horjahdin, ja melkein kaadoin lähelläni seisoskelevan pöytälampun (Merita muuten luuli tanssahteluni olleen järjettömän virtsaustarpeen aiheuttamaa).

Lopulta kuitenkin reagoin kuten olettaa saattaa, ja sain melkoisen raivokohtauksen.

Tämä kuitenkin vain aluksi (tässä kohdin sitoutumiskammoisen peruspilarit eivät kai toimineet :D). Pienen ensihätkähdyksen jälkeen hoksasin, ettei minun kannata käydä nakkaamassa ihanaa rinksuliani päin Prinssin naamaa, vaan voin hoidella asian myös muilla tavoin. Eikä rinksuja saa tuhlailla, baarimikoille voi tulla paha mieli?

Naisen siirtyessä puuteroimaan nenäänsä, päätin toimia hieman toisella tapaa: kävin selventämässä tilanteen Prinssi Uljaan deitille (olivat ensimmäiset KIITOSKIITOSKIITOS!), ja todisteeksi vilautin hänelle juuri aiemmin päivällä taltioimaamme kännykkävideota.

Palasin pöytääni, ja niin palasi Uljaan deittikin. Nainen tarjosi ensimmäisen kierroksen ja paljastui muutenkin aika hyväksi tyypiksi.

Hämmästynyt prinssimme istui hetken aikaa pöydässään, mutta häipyi lopulta vähin äänin takavasemmalle. Yöllä puhelimeeni oli ilmestynyt tasan 2546 tekstiviestiä ja 5643 puhelua. Se huijari.

Ai niin, me tytöt pidimme hauskaa koko illan (vaikka okei, olin aika pom kun pääsin kotiin).

Muuttoaikeita

Olen täydellisen kyllästynyt asuntooni. Sohva on tunkkainen, keittiönkaapit hankalat ja lattia olisi pienen hionnan tarpeessa. Jotenkin syksy näyttää asuntoni pitkän ja hurjan kesän jälkeen aivan omassa valossaan. Haluan uusia värejä, uusia tunnelmia ja vähintäänkin erilaisen valaistuksen. Hieman tähän tyyliin :

(Ja jos kuvan päällä on musta palkki, klikkaa sen päässä olevaa nuolta...)





Olen myös täydellisen kyllästynyt rakkauselämääni. Prinssi Uljas on muuttunut Unelmaoriista Seitsemän meren kauhuksi, joka valloittaa alusvaatteillaan ja parisuhdevaatimuksillaan koko elämäni.

Kuka sille antoi luvan sitoutua?

Kuten varmaankin muistatte, lähdin viime keväänä omille teilleni huonosta parisuhteesta. Silloin vaadin itselleni enemmän itseäni, ja olen edelleen samaa mieltä. Kaipaan vapauteen ja kapinoin pakkopariutumista vastaan. Haluaisin edelleen vain pitää hauskaa (tosin tunteet - ne ovat jo täällä) ja deittailla erilaisia ihmisiä.

Ystävieni mielestä täytän sitoutumiskammoisen peruspilarit, vaikka en itse koekaan niin. Olen erittäin ihastunut prinssiini, mutta silti jossain kaihertaa. Huomaan vilkuilevani muita miehiä sillä silmällä ja haaveilevani seksistä vieraiden kolmijalkojen kanssa. Haluan jännitystä.

Mistä siis tietää, milloin sitoutuminen pelottaa ihan sitoutumisen itsensä takia? Jos Se Oikea tulisi kohdalle, tuntisinko näin? Ja mistä tiedän, ettei Prinssi Uljas ole Se Oikea? Onhan se kuitenkin ihana?

Tällä hetkellä fiilikseni on kuitenkin aikalailla pohjamudissa, saattaa olla, että prinssini lasketaan pian ratsunsa kanssa kohti sateenkaaren päätä.

Seksi vie ja taksi tuo...

Apua, apua, olen syntinen ja kamala.... Olen tehnyt jotain niin luonnolleni vastaista, vaikkakin myönnettäköön, se oli niin ihanaa.

Minä, järkevä ja siveä pikkunainen (no joo okei, en nyt ihan aina ;D) olen harrastanut seksiä autossa, vieläpä keskellä Helsinkiä.

Olin dinnerillä Mayassa Prinssi Uljaan kanssa, ja ilta oli kulunut molemminpuolisen, harvinaisen seksistisen, vihjailun parissa (mainittakoon muuten tässä välissä, että se suklaafondantti= HERRAJUMALANAMPIM!). Ilta oli pimenemään päin, valot hehkuivat lämpimästi ja jotenkin Prinssi Uljas oli kertakaikkiaan vastustamaton (no okei, myös viinilasillinen lämmitti aika kivasti)...

Kun pääsimme autoon, tein jotain täysin käsittämätöntä. Tartuin häntä haaroista, ja ilmoitin haluavani hänet juuri siinä ja sillä hetkellä. Miesrukka oli aluksi hieman pihalla, mutta lopulta käänsimme vaivihkaa ajovalomme kohti Kaisaniemen pimeää puistoa, ja tiedätte kai kaikki biologian tunneilta mitä sitten tapahtui...

Minä kamala, kamala, syntinen (ja onnellinen) nainen. Nautin joka hetkestä - mitä tämä on? Voiko olla mahdollista, että puuhailu kielletyllä alueella on parempaa kuin kotilakanoiden välissä?

Kaiketi pieni jännitys tuo pientä lisämaustetta, vaikka auto nyt ei välttämättä olekaan maailman armoitetumpia lempimiskeskuksia. Katsokaas, ne niskatuet kääntyvät ihan vain yhteen suuntaan, ja kuka keksi iskeä vaihdekepin keskelle koko vehjettä?

Saattaapi olla, että innostun kokeilemaan hurjaa luontoani vielä joskus myöhemminkin (Prinssimme ainakin kovasti toivoo sitä), kunhan saan ensin häpeänlaikut poskiltani roskapöntön syövereihin...

Elämäni parisuhdepohtijana

Tiesittekö, että naisen elämästä kuluu noin vuosi asukokonaisuuksien valitsemiseen?

Olen järkyttynyt. Jos pelkästään pikkareiden valkkaamiseen kuluu noin hurjan paljon aikaa, kuinka paljon olenkaan sitä vuosien varrella tuhlaillut?

Prinssinnakkimme Uljas (kts. edelliset kirjoitukset, jos putosit makkarakärrystä) on hyvä esimerkki mielenheilautuksistani. Aluksi tapailimme, ja pohdin hänen ihania käsiään ja mieletöntä hymyään. Seuraavaksi juoksutinkin häntä jo kuin pikku pässiä narussa, ja lopulta tuhlasin jumalattoman paljon aikaa ihan vain valloittaakseni hänen kotiavaimensa taskuuni.

Kun pariutuminen sitten on ollut lähellä, olen järkyttyneenä analysoinut mahdollista uutta suhdetta, ja tajunnut, että kaipaan sitä tällä hetkellä yhtä paljon kuin marsunpuremaa pyllyyni. Tämä taas on aiheuttanut sen, että koko urporinki on alkanut alusta jälleen.

Toisin sanoen olen tuhlannut mieheen enemmän energiaa kuin Fortumin voimala, vaikka olisin aivan yhtä hyvin voinut nauttia sinä aikana miljoona vaahtokylpyä ja suklaapatukkaa?

Ja edelleen teihin muihin hyvä ihmiset. Ollessanne sinkkuna, pohditte kulloisenkin deittikumppanin hönkäyksiä ja tekstiviestiasioita (olettaen, että kyseessä on kiinnostava yksilö). Pariutumisen jälkeen sitten taas ottaa päästä, kun Seppo ei vain ikinä huomaa uutta kampausta, ja työntää joka jumalan kerta bokserit väärään paikkaan. Olenkos oikeassa?

Mitä aikatuhlinkia! Onko teillä rakkaat mieslukijani (tiedän, että olette siellä senkin ;D) samanmoisia ajankäyttöongelmia?

Mitäpä jo kaikki viettäisimme elämämme vapauttavimman vuoden, ja jättäisimme kaikki miesasioidemme analysoinnit sikseen?

Pitäkööt peniksensä! :D