maanantai 21. syyskuuta 2009

Kersantti Karoliina syövyttää mielen?

Olen aina kuvitellut, että armeijan käynyt nainen on miehistä jotenkin seksikäs. Toki kuitenkin niin, että rekkalesbot ja wanna-be-jyrämoottorit ovat poissuljetuja vaihtoehtoja - miehet kun yleensä pitävät naisen näköisistä naisista (ja tällä en nyt tarkoita vain minihameeseen sonnustautunutta piikkikorkoa, vaan ihan tavallista, suomalaista naista).

Viikonloppuna oletukseni kuitenkin osoittautuivat vääriksi, sillä kohtasin yöelämässä aina kersantiksi ylenneen naiskaunokaisen (bravo!).

Hänen mukaansa miehet pelkäävät korkeamman sotilasarvon omaavia naisia, se on heistä kuulemma pelottavaa. He haluavat olla "naisensa yläpuolella, ja suojella heitä pahalta". Mitä ihmettä? Eikö näin tasa-arvon aikakaudella ole ihan sama kummasta suunnasta nainen sitä asettaan heiluttaa?

Olen kuvitellut, että miesten ahdistuskohtaukset enemmän tienaavista ja johtoasemassa olevista naisista olisivat jo mennyttä, mutta vielä mitä. Kersantti Karoliinamme kertoi, että hänen on säästettävä totuutensa armeijan harmaista vähintään kuudensille treffeille, ja senkin jälkeen juttu voi olla ongelma. Ilmeisesti meistä vielä toivotaan kukkamekkoja, jotka osaavat vain leipoa ja laulaa.

Miehet, olenko oikeassa? Jos tämä on totta, olen pettynyt.

Olen muuten jälleen aloittanut nettideittailun. Hyväksi havaittuja sivustoja ovat City.fi ja Facebookin sovellukset, muissa porukka tuntuu olevan hieman epätoivoisempaa? Where's the fun in that?

Ja Prinssinakista (ex-Uljas) en kyllä kirjoita tähän postaukseen yhtikäs mitään, pah.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Prinssi Uljas, the Final Episode

Suhteen lopettaminen kävi harvinaisen helposti.

Olin harrastamassa häikäilemätöntä synnintekoa Jenny Woossa (eli skumppailemassa). Ilta oli alkanut loistavasti, josta pienin kunnia ei suinkaan kuulu uudelle mekolleni, jossa tunsin oloni aivan loistavan hekumalliseksi. Jopa ongelmakohtan TAKAMUS eleli sulassa sovussa mekon helman kanssa. Olimme juuri tilaamassa uutta kierrosta, kun päädyin keskelle varsinaista katastrofia.

Sillä siellä, kaikkien ihmisten keskellä, istui Prinssi Uljas valloittavan näköisen kaunokaisen kanssa.

Alkupaniikissa koukistin vain koipeni, ja menin piiloon edessäni pönöttävän pöydän taakse. Sekunnin murto-osassa kuitenkin tajusin, ettei minulla ole mitään syytä tehdä niin, ja nousin nopeasti takaisin. Horjahdin, ja melkein kaadoin lähelläni seisoskelevan pöytälampun (Merita muuten luuli tanssahteluni olleen järjettömän virtsaustarpeen aiheuttamaa).

Lopulta kuitenkin reagoin kuten olettaa saattaa, ja sain melkoisen raivokohtauksen.

Tämä kuitenkin vain aluksi (tässä kohdin sitoutumiskammoisen peruspilarit eivät kai toimineet :D). Pienen ensihätkähdyksen jälkeen hoksasin, ettei minun kannata käydä nakkaamassa ihanaa rinksuliani päin Prinssin naamaa, vaan voin hoidella asian myös muilla tavoin. Eikä rinksuja saa tuhlailla, baarimikoille voi tulla paha mieli?

Naisen siirtyessä puuteroimaan nenäänsä, päätin toimia hieman toisella tapaa: kävin selventämässä tilanteen Prinssi Uljaan deitille (olivat ensimmäiset KIITOSKIITOSKIITOS!), ja todisteeksi vilautin hänelle juuri aiemmin päivällä taltioimaamme kännykkävideota.

Palasin pöytääni, ja niin palasi Uljaan deittikin. Nainen tarjosi ensimmäisen kierroksen ja paljastui muutenkin aika hyväksi tyypiksi.

Hämmästynyt prinssimme istui hetken aikaa pöydässään, mutta häipyi lopulta vähin äänin takavasemmalle. Yöllä puhelimeeni oli ilmestynyt tasan 2546 tekstiviestiä ja 5643 puhelua. Se huijari.

Ai niin, me tytöt pidimme hauskaa koko illan (vaikka okei, olin aika pom kun pääsin kotiin).

perjantai 11. syyskuuta 2009

Muuttoaikeita

Olen täydellisen kyllästynyt asuntooni. Sohva on tunkkainen, keittiönkaapit hankalat ja lattia olisi pienen hionnan tarpeessa. Jotenkin syksy näyttää asuntoni pitkän ja hurjan kesän jälkeen aivan omassa valossaan. Haluan uusia värejä, uusia tunnelmia ja vähintäänkin erilaisen valaistuksen. Hieman tähän tyyliin :

(Ja jos kuvan päällä on musta palkki, klikkaa sen päässä olevaa nuolta...)

The Lure Of Lamu



Olen myös täydellisen kyllästynyt rakkauselämääni. Prinssi Uljas on muuttunut Unelmaoriista Seitsemän meren kauhuksi, joka valloittaa alusvaatteillaan ja parisuhdevaatimuksillaan koko elämäni.

Kuka sille antoi luvan sitoutua?

Kuten varmaankin muistatte, lähdin viime keväänä omille teilleni huonosta parisuhteesta. Silloin vaadin itselleni enemmän itseäni, ja olen edelleen samaa mieltä. Kaipaan vapauteen ja kapinoin pakkopariutumista vastaan. Haluaisin edelleen vain pitää hauskaa (tosin tunteet - ne ovat jo täällä) ja deittailla erilaisia ihmisiä.

Ystävieni mielestä täytän sitoutumiskammoisen peruspilarit, vaikka en itse koekaan niin. Olen erittäin ihastunut prinssiini, mutta silti jossain kaihertaa. Huomaan vilkuilevani muita miehiä sillä silmällä ja haaveilevani seksistä vieraiden kolmijalkojen kanssa. Haluan jännitystä.

Mistä siis tietää, milloin sitoutuminen pelottaa ihan sitoutumisen itsensä takia? Jos Se Oikea tulisi kohdalle, tuntisinko näin? Ja mistä tiedän, ettei Prinssi Uljas ole Se Oikea? Onhan se kuitenkin ihana?

Tällä hetkellä fiilikseni on kuitenkin aikalailla pohjamudissa, saattaa olla, että prinssini lasketaan pian ratsunsa kanssa kohti sateenkaaren päätä.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Seksi vie ja taksi tuo...

Apua, apua, olen syntinen ja kamala.... Olen tehnyt jotain niin luonnolleni vastaista, vaikkakin myönnettäköön, se oli niin ihanaa.

Minä, järkevä ja siveä pikkunainen (no joo okei, en nyt ihan aina ;D) olen harrastanut seksiä autossa, vieläpä keskellä Helsinkiä.

Olin dinnerillä Mayassa Prinssi Uljaan kanssa, ja ilta oli kulunut molemminpuolisen, harvinaisen seksistisen, vihjailun parissa (mainittakoon muuten tässä välissä, että se suklaafondantti= HERRAJUMALANAMPIM!). Ilta oli pimenemään päin, valot hehkuivat lämpimästi ja jotenkin Prinssi Uljas oli kertakaikkiaan vastustamaton (no okei, myös viinilasillinen lämmitti aika kivasti)...

Kun pääsimme autoon, tein jotain täysin käsittämätöntä. Tartuin häntä haaroista, ja ilmoitin haluavani hänet juuri siinä ja sillä hetkellä. Miesrukka oli aluksi hieman pihalla, mutta lopulta käänsimme vaivihkaa ajovalomme kohti Kaisaniemen pimeää puistoa, ja tiedätte kai kaikki biologian tunneilta mitä sitten tapahtui...

Minä kamala, kamala, syntinen (ja onnellinen) nainen. Nautin joka hetkestä - mitä tämä on? Voiko olla mahdollista, että puuhailu kielletyllä alueella on parempaa kuin kotilakanoiden välissä?

Kaiketi pieni jännitys tuo pientä lisämaustetta, vaikka auto nyt ei välttämättä olekaan maailman armoitetumpia lempimiskeskuksia. Katsokaas, ne niskatuet kääntyvät ihan vain yhteen suuntaan, ja kuka keksi iskeä vaihdekepin keskelle koko vehjettä?

Saattaapi olla, että innostun kokeilemaan hurjaa luontoani vielä joskus myöhemminkin (Prinssimme ainakin kovasti toivoo sitä), kunhan saan ensin häpeänlaikut poskiltani roskapöntön syövereihin...

perjantai 28. elokuuta 2009

Elämäni parisuhdepohtijana

Tiesittekö, että naisen elämästä kuluu noin vuosi asukokonaisuuksien valitsemiseen?

Olen järkyttynyt. Jos pelkästään pikkareiden valkkaamiseen kuluu noin hurjan paljon aikaa, kuinka paljon olenkaan sitä vuosien varrella tuhlaillut?

Prinssinnakkimme Uljas (kts. edelliset kirjoitukset, jos putosit makkarakärrystä) on hyvä esimerkki mielenheilautuksistani. Aluksi tapailimme, ja pohdin hänen ihania käsiään ja mieletöntä hymyään. Seuraavaksi juoksutinkin häntä jo kuin pikku pässiä narussa, ja lopulta tuhlasin jumalattoman paljon aikaa ihan vain valloittaakseni hänen kotiavaimensa taskuuni.

Kun pariutuminen sitten on ollut lähellä, olen järkyttyneenä analysoinut mahdollista uutta suhdetta, ja tajunnut, että kaipaan sitä tällä hetkellä yhtä paljon kuin marsunpuremaa pyllyyni. Tämä taas on aiheuttanut sen, että koko urporinki on alkanut alusta jälleen.

Toisin sanoen olen tuhlannut mieheen enemmän energiaa kuin Fortumin voimala, vaikka olisin aivan yhtä hyvin voinut nauttia sinä aikana miljoona vaahtokylpyä ja suklaapatukkaa?

Ja edelleen teihin muihin hyvä ihmiset. Ollessanne sinkkuna, pohditte kulloisenkin deittikumppanin hönkäyksiä ja tekstiviestiasioita (olettaen, että kyseessä on kiinnostava yksilö). Pariutumisen jälkeen sitten taas ottaa päästä, kun Seppo ei vain ikinä huomaa uutta kampausta, ja työntää joka jumalan kerta bokserit väärään paikkaan. Olenkos oikeassa?

Mitä aikatuhlinkia! Onko teillä rakkaat mieslukijani (tiedän, että olette siellä senkin ;D) samanmoisia ajankäyttöongelmia?

Mitäpä jo kaikki viettäisimme elämämme vapauttavimman vuoden, ja jättäisimme kaikki miesasioidemme analysoinnit sikseen?

Pitäkööt peniksensä! :D

tiistai 25. elokuuta 2009

Ihana, ihana takapuoleni!

Näin kesän jälkeen neitokaisella voi olla huono omatunto. Makkaraa, jäätelöä, karkkia ja sidukkaa on kuulkaas vedetty, ja Minnin vaakalukemat osoittavat tasan kaksi kiloa enemmän kuin toukokuussa.

Eli LOS PANICHOS, se iski samantien kun lempifarkkuni eivät enää istuneetkaan niin siunatusti ja mahassa tuntui pieni pömppö. Tein siis niin kuin jokainen järkevä pikkunainen, ja tilasin monen sadan euron salikortin (käyty tasan kerran), nakkasin jääkaapistani kaikki herkut roskikseen ja täytin sen porkkanoilla (kesti tasan päivän) ja vannotin ystäväjoukkoni ehdottomaan sidukkakieltoon (skumppaahan ei siis lasketa ;D). Toukokuukuosiin olisi päästävä takaisin.

Eilen sitten istuin sunnuntailounaalla Ekbergillä, kun eteeni istui varsinainen Hollywood Dream. Silmät ulos pullistellen hän kantoi rasvaprosenttinionnolla-keiton vapisevin käsin eteensä ja ryhtyi syömään. Ja voin kertoa, että sitä syömistä oli harvinaisen tuskaista katsella. Aluksi hän ripotteli soppaansa viisi(!) kourallista valkopippuria ja lopulta hukutti sen tabascoon. Voileipiä herkkupeppumme oli ottanut kokonaiset kaksi kappaletta, joissa molemmissa oli Oilevin sijaan reippaasti samaista tabascoa. Hänen ruokailunsa kesti noin puoli tuntia, ja koko sinä aikana vatsaan päätyi kokonaiset kolme lusikallista keittoa ja yksi suupalallinen ruisleipää. Tyttö jäi vielä lautasensa eteen nököttämään, kun siirsin yhtäkkiä niin ihanan pehmeän ja juuri oikeankokoisen takapuoleni ovesta ulos.

Pakkoäkkilaihari on siis kokenut ihmeperuutuksen. Muutama lisäkilo ei tuhoa maailmaa, ja pitsanpaistajillakin pitää olla töitä.

Tytöt, me ollaan niin ihania naaraskissoja, vaikka sitten vähän pulskempinakin - eikös?

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Ruma totuus parisuhteestasi

Kuvittele mielessäsi ensimmäiset treffit. Pitkäsäärinen nainen sivelee vienosti kaulaansa, hihittää siveästi miehen tölväisyille ja juo ihan vain yhden lasin viiniä. Mies on ostanut tilaisuuden kunniaksi deitilleen kukkia ja maksaa tietenkin laskun. Kuvitelkaa sama kymmenen vuoden jälkeen - ei välttämättä enää ihan sama illalliskaava.

Kävin eilen katsastamassa elokuvan Ugly Truth (pim!), ja tiedättekös, tässä leffassa sijaitsee se kuuluisa Totuuden Siemen.

Leffassa kaunis uranainen (ja aikamoinen ikisinkku) saa työparikseen rumia totuuksia laukovan (ja okei, aika komean) möhömahan. Kaikkihan tietävät, miten sitten käy, joten sitä tuskin tarvitsee selventää.

Parasta leffassa mielestäni oli, että elokuvan kolmijalka (Gerard "Mielettömän Ihana Hottis" Butler) kertoo raivostuttavan äänekkäästi sen kuuluisan totuuden: me naiset käytämme miesten iskemisessä hyväksemme ihan järjettömän hölmöjä kliseitä. Muikea hymy, hiusten pöyhöttäminen ja korkeat korot - ei löydy parempaa tapaa kerätä kolmijalkojen katseita. Kun sitten suhteen jatkuessa annamme säärikarvojen kasvaa, on kolli aika kummissaan - mihin katosi se mieletön seksipommi, jonka kanssa saman katon alle muutettiin?

Toisaalta, miehet eivät kyllä ole yhtään sen parempia. Kun mies vielä jaksaa nähdä vaivaa, sinulle avataan ovet, saat kukkia kotiisi, sekä kohteliaisuuksia (ja orgasmeja) yllin kyllin. Muutaman kuukauden jälkeen sohvallasi röhnöttää nenäänsä kaivava sikainfluenssa, jonka syntyperästä ei kenelläkään ole tietoa. Lisäksi Ikkunalaudan kukkapuskarivistön sijaan pyykkikorisi on täynnä likaisia urheilusukkia.

Ihmisrodun onnettomuudet ovat kuitenkin aina ihan ihmisrodun omaa syytä. Jos mies röyhtäilee ensimmäisillä treffeillä ja nainen kaivelee hampaitaan kertoen vaikeasta kuukautiskierrostaan, on suhde kutakuinkin tuhoon tuomittu heti alun alkaen. Syynä tähän kaikkeen on se, että me emme kestä totuutta, vaan haluamme ensin ne vaaleanpunaiset silmälasit nenällemme.

Toisaalta ne silmälasit vaan istuvat päähän niin hyvin, ja sopivat yhteen ihan kaikkien asukokonaisuuksien kanssa... ;D

Kiitos vielä kerran kaikille ihanille ihmisille perjantain FlashDeiteistä. Ihan Guinnesin ennätystä emme tällä kertaa keränneet (pom), mutta onneksi meno oli jälleen kerran hyvä ja fiilis korkealla. ISO KIITOS JA SUPERHALI myös Katalle, joka aina joutuu pistämään päänsä pantiksi Minnin ideoille. :D

Median huomiota olemme myös keränneet nyt aikamoisesti, mistä tämä neiti on varsin onnellinen ja yllättynyt. Pim! Olisikohan aika järjestää Flashdeitit vaikkapa Tampereella? Pistäkääs ilmoittautuen vapaaehtoiset..